Every scar tells a story

Haluan puhua kaiken ulos. Saada sisällä kuohuva ahdistus pois, jonnekin kauas. Haluan puhua kaikille vakavasta asiasta, joka kalvaa ja kalvaa. Haluan puhua viiltelystä.
Kyllähän kaikki tietää mitä se on. Mutta he eivät silti tiedä siitä yhtikäs mitään.
Hassua, eikö totta? Niin se vaan on.
Viiltelystä jaksetaan jauhaa, että:
"Sehän on vain goottien ja emojen huomiohuorausta ja blää blää blää"...
Noh, en jaksa inttää vastaan. Kerron vain oman näkemykseni, ja kokemukseni.

En väitä sitä, etteikö viiltely olisi hyvin yleistä. Sitähän näkee televisiossa, elokuvissa, musiikkivideoissa ja aika monessa paikassa loppujen lopuksi. Joku voi viiltää silkasta kokeilunhimosta. Miltä se tuntuu, miltä se näyttää, riittääkö uskallus ja lisää mietityttäviä kysymyksiä. Surullista on kuitenkin se, että viiltely on saanut aivan susihuonon maineen, sillä joillekin vain on pinttynyt päähän se, että viiltely on "huomionhakuisuutta".
Lyhyesti voin siihen vastata: EI SE OLE.

Viiltelyssä on kyse eräänlaisesta tunteiden taannuttamisesta. Liiallinen suru ja ahdistus vuotaa pois veren mukana, ja viiltelyn tuoma kipu rentouttaa. Usein kyse voi olla myös itsensä rankaisemisesta. Kun kokee olevansa huono ja kelpaamaton, niin rankaisee itseään satuttamisella ja kivulla.
Tässä vaiheessa saatat ajatella; Hullua!
Noh, joillekin se on vain ainut vaihtoehto.

Muistan vieläkin ne ensimmäiset viillot ja raapaisut vatsassani.
Viidesluokkalainen tyttö, joka ei edes tuntenut sanaa "viiltely". Silti hän teki niin.
Rankaisin itseäni "liian lihavasta vatsasta". Vihasta ja raivosta suunniltani otin sakset ja kynnet esiin, ja raavin vatsaa. Sitä läskiä pahaa vatsaa.
Ja silloin taisin olla vielä noin 10 kg alipainoinen. Peilikuvani oli vain pahasti vääristynyt.
Tuntitolkulla tuijottelua ilkeään peiliin. Ja lisää arpia.
Yläasteella se alkoi uudestaan, yksinäisyyden ja kiusaamisen seurauksena. Ahdistus kasvaa, arvet syvenee, veri valuu. Hauras mieli ei vaan kestä sitä henkistä väkivaltaa, jota koulussa kohtasin.

Tässä hieman valaisua arasta ja tunteita herättävästä asiasta.
Haluan vain todistaa sen, että viiltelyä ei kannata IKINÄ tuomita.

 

Jokainen viilto on hätähuuto.
Se pitää ottaa vakavasti.
Se tarvitsee apua.